-    Kello on tällä hetkellä kahdeksan reikäleipä ja täällä Annis ja Jonttu. Hyvää huomenta just sulle, ja jos siellä on joku vasta heräilemässä niin nyt on ihana aamu! Sääennusteen mukaan koko Pohjanmaa kylpee auringossa koko päivän. Aivan suvivirsikamaa! Mutta ennen kuin Jonttu alkaa laulaa virsiä, laitetaan uutta musiikkia Vaasasta, Suomen aurinkoisimmasta kaupungista. Woohoo!

Aamushow’n vakioäänet herättivät Lauran, joka oli torkuttanut kelloradiotaan seitsemästä asti. Todennäköisesti sen vuoksi uneen olivat hiipineet sekä Taylor Swift että Vesa-Matti Loiri, Lauran järjestämissä mökkibileissä toki. Siellä sitä oli pelattu mölkkyä ja heitetty tikkaa, kunnes Laura oli sanonut että nyt oli vieraiden aika lähteä. Taylor ja Vesku olivat tehneet työtä käskettyä. Laura oli nukkunut pommiin ja töihin oli nyt todella kiire. Tukka huusi pesua, mutta oli selkeästi kuivashampooaamu. Ei muuta kuin jauhetta juuriin ja vaatteet päälle. Tärkeintä oli ehtiä aamupalaveriin, joka alkaisi vartin päästä. Jos Laura missaisi kotihoidon asiakkaiden jaon, pomo laittaisi hänet ihan varmasti Arnelle. Arne oli mukava asiakas, mutta omisti kirkkaanvihreän papukaijan, joka tykkäsi hyökkäillä Lauran päätä kohti. Laura pelkäsi lintua, vaikka toisaalta hän oli iloinen että yhdeksänkymppisen Arnen elämässä oli lentelevän lemmikin myötä vähän actionia.

Laura oli viikonloppuna voittanut konditorian arvonnassa mansikkakakun ja päättänyt viedä sen työkavereille töihin kahvitauon iloksi. Vaaleanpunaiseen pahvilaatikkoon pakattu kakku kainalossa Laura ryntäsi rappukäytävään ja ulos. Tuttu punainen polkupyörä odotti seinän vieressä. Laura oli huomannut jo viikko sitten, että renkaissa oli ihan liian vähän ilmaa, mutta oli lykännyt asiaa aina päivällä eteenpäin. Nyt asialle ei voinut mitään. Laura puhisi itsensä pyörän selkään pidellen yhdellä kädellä tangosta ja toisella kakkulaatikon narusta.

Matka töihin oli lyhyt ja terveysaseman parkkipaikka näkyi jo. Laura käänsi tankoa vasemmalle jotta pääsisi katukiveyksen yli. Tyhjillä renkailla ja yhdellä kädellä oli kuskilta optimistinen ajatus että ylitys onnistuisi. Matka tyssäsi kuin seinään, kakkulaatikko irtosi otteesta ja Lauran takamus satulasta. Kaatuminen oli hidas, mutta dramaattinen. Sen aikana Laura ehti miettiä tärkeintä asiaa, eli pitikö kadulle kaatunut kakku siivota pois vai saiko sen jättää siihen? Ja jos piti, niin millä Laura sen tekisi?

Kun Laura seuraavan kerran avasi silmänsä oli näkökentässä huolestuneet miehen kasvot. Laura ymmärsi makaavansa asfaltilla. Käsi puristi jotain märkää. Se osoittautui kakusta irronneeksi mansikaksi. Johonkin oli selkeästi ollut tarve tarrata. Miehen ääni oli tuttu, mutta Lauran viime aikoina heikenneen lähinäön takia tunnistaminen oli mahdotonta. Miehen ääriviivat olivat sutussa kuin Vasabladetin kirjaimet aamuisin kun Laura yritti lukea ilman laseja.

-        No niin, terve. Mikä sun nimi on ja mikä vuosi nyt?
-        Tä? Laura.
-        Okei, hyvä, kuka on Suomen presidentti?
-        No se vaihtu just, Stubb.
-        Hyvä. Sä taisit kaatua.

Laura mietti olikohan hän maannut tässä jo pitkään, ja että pitäisiköhän päästää mansikasta irti. Mies jatkoi:

-        Et taida muistaa mua? Onhan siitä ylikauan. Joskus opiskeluaikoina. 

Jestas. Tuohan oli Hevi-Thomas! Toki Laura hänet muisti. Miten se oli tuossa? Ja miten se näytti yhtäkkiä noin hyvältä? Laura muisti oikein hyvin Thomaksen mustat bändipaidat ja synkähkön olemuksen. Nyt sillä oli vaaleansininen pikeepaita ja jotenkin se näytti aivan eriltä kuin ennen. Elämäniloiselta ja terveeltä. Se oli selkeästi löytänyt elämäänsä värejä, niin tekstiileissä kuin henkisestikin. Laurassa läikähti. Hän näki Thomaksen aivan uudessa valossa.

Yhteisten lähihoitajaopintojen jälkeen Thomas oli jatkanut vielä ensihoitajaksi. Nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin se oli tuossa ja auttoi Lauraa ylös. Kovin ammattitaitoinen hoitaja se ei tainnut olla, koska eihän tällaista onnettomuuspotilasta saanut todellakaan nostaa.

-        Mennäänkö putsaamaan nuo pikkuhaavat? Mulla on autossa ensiapupakkaus.

Laura nyökkäsi hämmentyneenä, pikkuhaavat? Ensiapupakkaus? Eikö tässä tarvittukaan ambulanssia? Thomas auttoi Lauran ensin istumaan ja sitten ylös. Poskia punotti, Thomas vaikutti ihanalta. Siinä oli jotenkin romanttinen hetki meneillään, kunnes maisemaan ilmestyi pomo ja työkaverit. Kai ne olivat ikkunasta nähneet mitä Lauralle oli tapahtunut. 

-        Heei! Saako ton kakun syödä? Haha!

Britta vitsaili tapansa mukaan. Se ei sitten koskaan malttanut vain antaa olla. Pomo pyöritteli silmiään ja jatkoi: 

-        Kai sä muistat että sä oot kesälomalla?

Lauraa alkoi naurattaa. Niinpä niin, loma oli jo alkanut ja tuli selkeästi enemmän kuin tarpeeseen. Kaikki tämä kiirehtiminen ja sekoilu oli siis ollut turhaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan haitannut Lauraa yhtään. Thomas kannatteli onnettomuuspotilastaan. Se oli liioittelua, mutta Lauraa ei nyt haitannut pieni huolenpito. Lintuja lehahti paikalle valuneen kakun kimppuun. Sitä ei tosin enää kakuksi tunnistanut, se oli vain kasa kermaa ja mansikoita. Onneksi lokit olivat kiinnostuneita kasasta eivätkä Lauran päästä, niin kuin Arnen papukaija. Täytyisikin viedä sille joskus mansikkakakku, Laura mietti. 
Thomas istutti Lauran punaisen Volkkarinsa takaluukun reunalle ja etsi sitten ensiapuvälineet. Hellästi hän puhdisti Lauran kasvojen ja käsien haavat ja laittoi niihin laastarit. Tuntui kuin Thomas olisi halunnut pitää extrahyvää huolta hänestä. Lauraa huvitti ja hävetti kömpelö kaatuminen. Onneksi Thomas oli ammatti-ihminen ja nähnyt vaikka mitä. Oli yllättävää miten helppoa hänen seurassaan tuntui olevan. Onneksi ei sentään käynyt pahemmin, Laura mietti alushousuvalintaansa. Jos olisi mennyt vaikka jalka poikki ja hoitohenkilökunta tai Thomas olisi nähnyt ne kauheudet Lauran jalassa. Tästä se äiti aina puhui, pitäisi aina pukeutua niin kuin viimeiseen päiväänsä. 

Lokeilla oli juhlat ja tuntui että pienistä ruhjeista ja pään jomotuksesta huolimatta niin oli Laurallakin. Oli upea kesäaamu eikä enää ollut kiire minnekään. Yllättävän vähän työkavereita kiinnosti Lauran vointi, mutta enemmän se huvitti Lauraa kuin loukkasi. Thomas pakkasi ensiapulaukkunsa takaisin autoon.

-        Sä taisit lyödä sun pään, joten mahdollisen aivotärähdyksen takia olisi parempi että sulla olis seuraa seuraavan vuorokauden ajan. Asutko sä jonkun kanssa?

-        Mitä… en. Mä oon eronnut.

Laura huomasi puhuvansa liikaa. Ei Thomasta varmastikaan kiinnostanut Lauran suhdestatus. 

-        Mulla loppui just yövuoro, mennäänkö vaikka käymään jossain aamupalalla niin vahdin ainakin sen verran?

Thomas hymyili poikamaista hymyä. Lauraakin hymyilytti kuin pikkutyttöä. Pyörä jätettiin kadunreunaan ja suunnaksi otettiin Maijan rantakahvila. Elämä oli siitä hassua, että toisinaan ikävät jutut veivät jotain mukavaa kohti. Että vähän pitää kolauttaa päätänsä että pääsee kivassa seurassa kahville. 
Kahvilassa Laura ja Thomas nauroivat, juttelivat ja jaksoivat ihmetellä, miten elämä oli vienyt heitä eri suuntiin opiskelujen jälkeen. Kävi ilmi, että Thomas oli ollut vasta viikon töissä samalla terveysasemalla, jonka yläkerrassa kotihoidon yksikkökin oli. Oli kuulemma tullut ikävä kotikaupunkiin. Ja nyt oltiin tässä.

-        Sun piti kaatua, että taas tavattiin.

Thomas hymyili ja Lauran läpi kulki lämmin aalto. Kahvilan radiosta kuului kuinka Annis ja Jonttu lopettelivat aamushowtaan ja toivottivat kuulijoille hauskaa päivänjatkoa. Viimeiseksi biisiksi valikoitui Taylor Swiftin Love Story. Lauraa nauratti. Tässä oli nyt hyvä.